Väsyttääkö ympäristön tila jo?
– Jos ei ole todellisia vaihtoehtoja tarjolla, on aivan turha vaatia kuluttajalta eettistä ostoskäyttäytymistä, luomumies toteaa mussuttaessaan nakkikastiketta työpaikkaravintolassa.
Tai jos on vaihtoehtoja, ei ole takeita, että ne ovat kaikilta osin eettisiä. Ruuan suhteen jokainen joutuu tekemään eettisiä ja terveyteen liittyviä päätöksiä päivittäin käytännössä pelkän tunnetiedon varassa. Ostanko lohta, jossa voi olla antibioottijäämiä vai silakkaa, jossa saattaa olla dioksiinia?
Myös syömättä jättäminen on valinta. Päätyykö syömättä jäänyt silakka huikeine ravintoaineineen minkin rehuksi ja maaperään ravinteeksi? Entä tuhoanko Itämerta kaatamalla maitolasin jämät lavuaarista? Kun pelkästään omien elintoimintojen ylläpitäminen alkaa näyttää monimutkaiselta filosofiselta ongelmalta ja suuremman luokan ympäristörikokselta, on kaksi vaihtoehtoa: väsyä tai vihata.
Al Goren dokumentin ”Epämiellyttävä totuus” julkaisemisen aikoihin jotkut asiantuntijat varoittivat ilmastonmuutoskeskustelun popularisoimisen kääntöpuolesta: kyllääntymisestä. Ihmisten kiinnostus vähäisimpiäkin tekoja kohtaan, kuten tölkkien kierrättämistä tai valojen sammuttamista kohtaan hiipuu, kun suurista puheista huolimatta maailman tila näyttää vain huonommalta. Jätevuorista ei päästä eroon, jäävuoret sulavat, vesistöt rehevöityvät.
Ympäristön kuormitusta pyritään mittaamaan erilaisilla laskennallisilla mittareilla, jotta voitaisiin luokitella erilaiset tuotteet ja pakkaukset hyviin ja huonoihin. Ongelmana on, että elämä ei mukaudu lokeroihin. Tässä voimattomuus usein iskeekin. Juuri kun saadaan aikaiseksi mahtava mittatikku ekologisen jalanjäljen mittaamiseksi, huomataan, että sillä ei pystytä sanomaan varmasti juuri mitään. Mennään pahasti metsään, kun lasketaan yksittäisen banaanin kuljetuksen vaikutusta tonnin rahdissa.
Totta kai yhden banaanin kuljetuksen ilmastollinen hinta näyttäytyy hyttysen kakalta, kun rahdin kuljetusvaikutukset jaetaan tuhansilla. Tässä laskennassa ei vain nähdä metsää puilta. Ihmisen kuormitus syntyy massavaikutuksesta. Olemme kuin banaanikärpäset kompostiastiassa. Yksi kärpänen ei haittaa mitään, sitä tuskin huomaakaan. Ongelma syntyy vasta muutaman päivän kuluttua, kun yksi kärpänen on lisääntynyt sadaksi.
Veden kulutus on noussut agendalle ilmastonmuutoksen rinnalle kansainvälisessä ympäristökeskustelussa. Suomessa Itämeren suojelu onkin ollut jo kaiken aikaa suurempi juttu kuin ilmastonmuutos. Brittiläinen professori John Anthony Allan Lontoon yliopistosta sai Tukholmassa vesipalkinnon elokuussa virtuaalivesimääritelmällään. Hän on laskenut useammalle ruualle virtuaalivesi-indeksin. Sen mukaan naudanlihakilon tuotantoon sitoutuu 15 500 litraa vettä ja hampurilaiseen 2 400 litraa vettä. Lammaskilo kuluttaa virtuaalivettä 6 100 litraa, porsaskilo 4 800 litraa ja kana 3 900 litraa. Kahvikuppiin puolestaan kuluu 140 litraa virtuaalivettä eli vettä, joka on tarvittu kahvin kasvattamiseen ja tuotantoon. Mielenkiintoista, mutta mitähän tälläkin indeksillä pitäisi tehdä? Allanin mukaan kuluttajan ei tarvitsekaan juuri mitään tehdä, riittää, että on tietoinen asiasta. Indeksillä on merkitystä teollisuudelle.
Osa ratkaisee eettisen riittämättömyyden tunteensa asettamalla itselleen tiukkoja rajoja. Sääntöjen sisällä on usein helpompi elää kuin tehdä joka päivä uusia päätöksiä uusien ongelmien edessä. Yksi luottaa luomuun. Se on hieman vaikeaa Suomessa, kun saatavuus on monilta osin heikko. Toinen keskittyy vain terveyteen. Sekin on hiukan hankalaa, kun pääosin syömme kodin ulkopuolella suurkeittiöiden valmistamia ruokia työpaikoilla ja kouluissa, eikä meillä ole varmaa tietoa siitä, mitä syömme. Kolmas valitsee kasvissyönnin. Neljäs lakkaa välittämästä.
Meitä, jotka välitämme, mutta emme jaksa kökkiä rajoitusten häkissä, helpottaa muutama nyrkkisääntö takaraivoon hakattuna. Omat nyrkkisääntöni ovat, että kasviksia kannattaa suosia ja kulutus tulee suhteuttaa tarpeeseensa ja jokaisesta tarpeesta on kannettava vastuu. Maailmaa voi parantaa vain pienen osasen kerrallaan. Välillä tuo osanen tuntuu vähäpätöiseltä tai suorastaan absurdilta.
– Joskus minusta tuntuu, että elän toisessa todellisuudessa. Puhun asioista, joita ei ole olemassakaan, luomumies toteaa aterian päätteeksi.
Ruoka vie meidät syvälle filosofiseen pohdintaan. Lopulta todellisuus ja se, mikä on oikein, löytyy vain itseään kuunnellen. Kukaan ei voi syödä puolestasi ja kaikki, mitä maapallo meille tarjoaa, on vain lainassa.

Kommentoi 32 kommenttia