Nappeja vanhukselle
Mitä kertoo yhteiskunnastamme se, että laitosvanhukset näkevät käytännössä nälkää? ETT, tutkija Merja Suomisen tuoreen tutkimuksen mukaan jopa 80 prosenttia vanhuksista syö huonosti ja jopa yli puolet muistisairaista on käytännössä aliravittuja! Kaikkiaan kolmasosa vanhainkotiasukkaista on vajaaravittuja.
Yhteiskunnan tasosta kertoo jotakin se, kuinka se hoitaa heikompiaan. Mitä pitäisi ajatella suomalaisesta yhteiskunnasta?
Vanhusten hoidossa on aivan liiaksi keskitytty kliiniseen hoitoon ja lääkkeisiin. Jokainen hoitaja haluaisi keskittyä ”varsinaiseen” hoitamiseen, eli lääkkeiden jakamiseen, vaikka vanhankin ihmisen terveyteen auttaisivat paremmin hyvin yksinkertaiset asiat, kuten hyvä ruoka. Jos perusta unohdetaan, miten millään hienolla ja ennen kaikkea kalliilla hoitometodilla voi olla mitään vaikutusta.
Epäilemättä ei ole mikään uutinen, että vanhustyössä on aivan liian vähän resursseja, ennen kaikkea hoitohenkilökuntaa, ja palkoissakaan ei ole kehumista. Ruokailu ja varsinkin syöttäminen vievät aikaa ja vaativat keskittymistä vain yhteen potilaaseen kerrallaan. Ei ihme, jos hoitajat eivät jaksa istuskella tuntitolkulla yhden vieressä, kun tekemättömiä töitä kasaantuu minuutti minuutilta lisää ja potilaat vaistoavat kiireen. Heitä ei ehkä huvita hotkaista ruokaansa tehokkaasti, masennuskin iskee, kun kellään ei ole aikaa huomata ihmistä. Potilas ei ole kone eikä ruoka ole tankkausta. Milloin me ymmärrämme, että ruokailu on ennen kaikkea sosiaalinen tapahtuma myös sairaalassa?
Ihmettelenkin, miksi Super vastustaa voimakkaasti sitä, että vanhustyöhön palkattaisiin eri koulutuksen saaneita tai täysin kouluttamattomiakin työttömiä ennen kaikkea tällaisia aikaa vaativia tukitoimintoja tekemään: viikkaamaan pyyhkeitä, lukemaan lehtiä ja olemaan ruokailuseurana. Eihän kouluttamattomia tarvitse päästää koulutusta vaativiin tehtäviin, kuten lääkkeiden jakamiseen tai potilaiden nosteluun. Yhdysvalloissa näitä seuralais- ja apulaishommia tekevät muun muassa vapaaehtoiset – ilman koulutusta.
Olisikin erittäin mielenkiintoista saada seuraava tutkimus siitä, miten pelkkä ruokailuajan pidentäminen ja ruokaseuran lisääminen vaikuttaisi vanhusten terveyteen ja kipulääkityksen tarpeeseen.
Viime vuosina on käynyt myös ilmi muun muassa professori Sirkka-Liisa Kivelän toimesta, että Suomessa on melkein maailman ennätys tulehduskipulääkkeiden käytössä. Erityisesti tulehduskipulääkkeitä (jotka koetaan turvallisiksi) annetaan vanhuksille. Tulehduskipulääkkeillä voi olla haitallisia vaikutuksia suolistoon, maksaan, munuaisiin, sydämeen ja verisuoniin. Parisataa vanhusta kuolee vuosittain tulehduskipulääkkeiden aiheuttamaan suolistovuotoon.
Tähän on Suomessa tultu. Annetaan nappeja vanhukselle ja unohdetaan seuranpito, hellyys ja ihminen tunteineen. Jotenkin mieleen tulee Romanian orpokodit, anteeksi vain raju vertaus. Yhteistä on se, että elämä tulkitaan ongelmaksi, joka pitää tehokkaasti ratkaista.
En myöskään tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa, kun toisessa tutkimuksessa Jyväskylän ammattikorkeakoulussa kävi ilmi, että laitoshoidossa oleville sosemaisen ruokavalion syöjille ei tarjottu leipää, koska se oli hoitajien mielestä ”pahannäköistä”. Soseutettu ruoka ja sosemaiset salaatit koettiin tyrmäävinä. Usein ruuan ulkonäöstä ei voinut päätellä, mitä ”mössö” piti sisällään.
Tokihan me tiedämme, että ruuan visuaalisuus on merkittävä osa ruokanautintoa, mutta eikö sosekeitonkin voi saada kauniiksi? Soseutettu leipä ei kai ole kummempaa kuin puuro. Puurokin maistuu erittäin hyvältä varsinkin hyvässä seurassa. Hyvässä seurassahan menee ilolla alas mikä tahansa. Ei siinä tarvitse edes psykologian opintoja ymmärtääkseen, kuinka vahingollisesti potilaan ruokahaluun vaikuttaa hoitajan asenne, ja viesti välittyy ilman sanojakin.
Suomisen mukaan vajaaravitsemus maksaa yhteiskunnalle jopa kaksi kertaa enemmän kuin liikalihavuus. Käsittämätöntä, mihin kehitys voi muuttua: ruokaa on, mutta sitä ei syödä, joten nähdään edelleen nälkää kuten ennen hyvinvointivaltion aikaakin.
Pitäisiköhän sittenkin pyytää kotiäidit avustamaan muutamaksi tunniksi viikossa vanhusten hoitolaitoksiin. Äideillä on lähes korkeakoulutus siitä, kuinka kaikesta mössömäisestä ruuasta tehdään suorastaan elämys.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Olipa aika populistinen kirjoitus. Kirjoittaja kirjoittaa aiheesta, josta hänellä ei selvästikään ole kokemusta. Taustalla on toki hyvä asia. Syöminen on ihmisen elinehto. Harvoin vanhusten aliravitsemus kuitenkaan johtuu tarjolla olevan ruoan puutteesta, kuten tekstistä voisi luulla. Mitä, jos vanhus ei halua syödä? Kuuluuko pakkosyöttää? Missä menee itsemääräämisoikeus?
Pienellä taustatyöllä selviää, miksi kirjoitus tuntuu jotenkin yksisilmäiseltä:"Outi Toivanen-Visti toimii Finfood Uutispalvelun päällikkönä".
"Jokainen hoitaja haluaisi keskittyä ”varsinaiseen” hoitamiseen, eli lääkkeiden jakamiseen, vaikka vanhankin ihmisen terveyteen auttaisivat paremmin hyvin yksinkertaiset asiat, kuten hyvä ruoka" Jos on niin kuin kirjoittaja väittää, niin miksi potilas on sitten sairaalassa? Eikö vaivan olisi pitänyt mennä jo kotona ohi syömällä?
"Käsittämätöntä, mihin kehitys voi muuttua: ruokaa on, mutta sitä ei syödä, joten nähdään edelleen nälkää kuten ennen hyvinvointivaltion aikaakin." Kuulostaa ihmeelliseltä, jos ei ole koskaan edes nähnyt raihnasta vanhusta.
Hyva teema ja oikeat sanat,Outi!
Olen ollut vanhusten parissa töissä ja tiedän ,että asiat ovat juuri tämmöisiä! Paljon olis töitä kouluttamattomille,vaikkapa maahanmuuttajille.Niille olis siellä paljon työtä(saunassa,syöttamisessä ,vaippojen vaihdossa,lehtien lukemisessa,ulkoilussa ym),hyvä paikka oppia hyvin puhumaan suomea,saada hyviä työkokemuksia ja kenties,myöhemmin ehkkä oppisopimuksella töihin ?
Sitra ja Tekes korostavat teknologiaa vanhusten hoidossa. Ties vaikka vanhusten VAIPANVAIHTOROBOTTI on jo kehitteillä...
Kuulemma vanhusten luona käyvillä lähihoitajilla oli aikoinaan aikaa jutella vanhusten kanssa. Nyt monien aika kuluu kämmentietokoneen näpelöintiin, jotta byroraattien tietonälkä tulisi tyydytettyä.
Intiaani sanoi legendan mukaan, että "vielä tulee aika, jolloin valkoinen mies kuolee nälkään notkuvien pöytien ääreen".
Tuo aika on käsillä nyt kun CODEX ALIMENTARIUS (lat.) saatetaan käytäntöön joulukuussa 2009.
Vaikka tuo kauppaorganisaatio perustettiin jo 60-luvulla, on se pidetty uinumassa ja odottamassa tätä hetkeä, jollin se saa näyttää terävät kyntensä.
Codexin oman arvion mukaan aluksi 2 miljardia köyhäksi luokiteltua kuolee nälkään ja sen jälkeen 1 miljardi keskiluokkaista kuolee heikon ravinnon aiheuttamiin ehkäistävissä oleviin sairauksiin. Tämä kaikki noin kymmenessä vuodessa.
Määräysten keinovalikoimaan kuuluvat lähinnä kaikki sellaiset menetelmät, joilla ruoan ravitsevuus saadaan mahdollisimman tarkkaan tuhottua.
Lisäksi ravinteille, vitamiineille, aminohapoille, asetetaan niin tarkat raja-arvot, ettei niillä voi olla enää minkäänlaista terveyttä edistävä tai sairauksia ehkäisevää vaikutusta.
Ravinteet kirjaimellisesti julistetaan MYRKYIKSI.
Ja kuten on nähty, ihmiset on jo saatu uskomaan, että kasvien tärkein ravintoaine CO2 on saaste / myrkky.
Ei sitä koulujärjestelmää turhaan ole tyhmentäväksi tehty.
"Puurokin maistuu erittäin hyvältä varsinkin hyvässä seurassa. Hyvässä seurassahan menee ilolla alas mikä tahansa. "
Olet erittäin sopiva ihminen edistämään suomalaisen ruoan menekkiä.
Olli Seppänen, Matti Seppänen: Rakennusten LVI -tekniikka, 2004, s. 11
"työpaikan hyvä henki tai runsas palkka auttavat kestämään huonojakin sisäilmasto-olosuhteita"
-jepjep... =-/
Olipas oikein kouluesimerkki kirjoituksesta jossa kirjoitetaan asiasta josta ei näytetä tietävän yhtään mitään.
Kannatan kirjoittajan mainitsemaa vapaaehtoistyötä. Suomessa vapaaehtoistyö on kehittymätöntä. Erityisesti nuorille vapaehtoistyö antaisi paljon arvokasta kokemusta, mutta siihen kaivataan vanhempien esimerkkiä.
En kannata vapaaehtoistyötä. Kaikesta työstä pitää saada kunnon palkka ja lomaoikeus.Kaikki työt vaativat sopivan henkilön sitä tekemään ja jonkunlaisen koulutuksen.Vanhustyö on erittäin raskasta ja vaativaa.Nuoret voivat seurustella omien isovanhempiensa ja muiden vanhojen kanssa.He saavat siitä kokemusta ihan riittävästi.Ei heidän tarvitse mennä ilmaiseksi työhön,jota ei arvosteta, jota aikuisetkaan eivät haluaisi tehdä.
Vapaaehtoistyö ei ole ratkaisu.
Ennen kaikkea ruoan maun tulee olla hyvä. Ei mitään "kevytmössöä", joka on paitsi ravintoarvoltaan ilmeisesti vanhuksille riittämätöntä, on yleensä aina varsin mautonta. Ei ihme, jos syöminen/syöttäminen on hidasta (miten esim. lapsen syöttäminen onnistuu, jos ruoka ei maistu) ja ravinnon määrä jää vajaaksi. Pois kaikki "kevyttuotteet" ja käyttöön vanha kunnon voi, kerma, rasvaisempi maito jne. Käsitys, että tämän tyyppinen maukas ja ravinteikas ravinto olisi ikäihmisille jotenkin haitaksi, on totaalisen absurdi.
Tarkoitukseni ei ollut moittia tai arvostella hoitotyötä ja olen pahoillani, mikäli tekstini sillä tavoin luetaan.
Toki tiedän hoitotyön arvon, olen käynyt läpi mm. kaksi isoa leikkausta ja ruokkinut kuukausia sairaalahoidossa ennen kuolemaansa ollutta isovanhempaani. Tämä on toki vaikuttanut siihen, että suhtaudun asiaan tunnepitoisesti.
Hoitotyön sijasta pyrin kuitenkin kiinnittämään huomion laitoshoidossa olevien vanhusten ravitsemukseen, joka on tutkimusten mukaan Suomessa ja muuallakin Euroopassa huonossa tilassa.
Peruskunto, johon voidaan vaikuttaa ruualla ja liikunnalla, on perusta hyvällä ololle. Vanhustenkin osalta juuri muistisairailla oli eniten ongelmia ravitsemuksen kanssa. Kyse ei siis ole täysin vuodelepoa vaativista potilaista, jotka vaativat akuuttia tehohoitoa.
Vanhusten aliravitsemus on hälyyttävää ja vakavan mietinnän paikka.
Outi Toivanen-Visti
Tuntui, että tämä kirjoitus ei aliarvioinut vain hoitotyötä vaan erityisesti myös vanhuksia. Ajatus siitä, että vanhenemiseen liittyvät moninaiset ongelmat olisivat ruualla pyyhittävissä pois on naiivi. Kun lapsi kaatuu ja satuttaa itsensä, puhaltamalla ja tikkarin ojentamalla voi huomion ohjata pipistä pois todeten kaiken olevan taas hyvin.
Kun vanheneva ihminen joutuu elämänkohtaan, jossa sairaus runtelee kehoa ja kognitiivisia kykyjä; eikä kotona enää pärjää tuetuilla avuillakaan, lapset elävät maailmalla kiireistä keski-ikäänsä, läheiset ihmiset--- puoliso, ystävät---sairastuvat ja kuolevat yksi toisensa jälkeen, on turha kuvitella, että värikäs salaattipöytä ravitsevineen antimineen, saatikka sitten ”…muutamaksi tunniksi viikossa vanhusten hoitolaitoksiin avustamaan pyydetyt kotiäidit, joilla on lähes korkeakoulutus siitä, kuinka kaikesta mössömäisestä ruuasta tehdään suorastaan elämys” voisivat tuoda elämänhalun ja -mielekkyyden takaisin.
Sosiaali- ja terveydenhuollossamme tavoitteena on jo pitkään ollut avohoito painotteisuus. Stakesin mukaan noin 90 prosenttia yli 75-vuotiaista asui kotonaan vuonna 2006. Tehostetun palveluasumisen piirissä oli hieman vajaat neljä prosenttia 75 vuotta täyttäneistä vuonna 2006.
Jäljelle jäävän osuuteen lukeutuvat ”laitosvanhukset”, ovat yleisesti ottaen monisairaita ja huonokuntoisia. He eivät niinkään ole kirjoittajan kuvaamia ” täysin vuodelepoa vaativia potilaita, jotka vaativat akuuttia tehohoitoa”, vaan kroonisesti sairaita pitkäaikaispotilaita eli henkilöitä, joiden kohtalona on elää loppuelämänsä laitoksessa vieraiden ihmisten antaman avun turvin--- useat vuosikausia vuodepotilaina. Vuosien kokemuksella heidän ajatuksien ja toiveiden kuuntelemisen perusteella voin todeta, ettei monenkaan odottama ja kaipaama hetki suinkaan ole seuraava maukas ja ravitseva ateria, vaan elämänpäättymisen, kuoleman hetki. Joidenkin kohdalla ruoasta kieltäytyminenkin on yksi keino tavoitella tämän toiveen toteutumista.
Toivon todellakin, että kirjoittajan luoma mielikuva ”nälkää näkevistä vanhuksista kliiniseen hoitoon keskittyvien hoitajien armoilla, joista jokainen haluaisi keskittyä ”varsinaiseen” hoitamiseen, eli lääkkeiden jakamiseen,” tai rinnastus suomalaisesta vanhustenhoidosta ”Romanian orpokotiin” on tarkoitettu karikatyyriksi, pilakuvaksi, ja sellaisenaan se voi jäädä omaan arvoonsa.
Hoitaja kohtaa arjessaan monenlaisia ruokailuun liittyviä haasteellisia tilanteita esim. elämänhaluttoman ja siinä sivussa ruokahalunsakin menettäneen itsemääräämisoikeuden omaavan ikääntyneen aikuisen, joka ei vain halua syödä / tai sairauden tuomiin neuroloogisiin oireisiin liittyvän nielemisrefleksin heikentymisestä tai katoamisesta kärsivän ihmisen / tai dementoituneen vanhuksen, jonka tuntoaisti on muuttunut siten, että hän pelkää lusikan ja ruoan tuottamaa tuntemusta suussaan jne.
Monelle meistä on myös tuttu tilanne, jossa imemällä yrittää auttaa ruokaan (esim. leipään) tukehtumassa olevaa ihmistä. Syöttäjälle tilanne on aina traumaattinen oli hän sitten koulutettu hoitotyöntekijä, omainen tai vapaaehtoistyöntekijä.
Vanhustenhoidossa ravitsemushäiriöihin liittyvät ongelmat ja ratkaisu vaihtoehdot ovat huomattavasti monimutkaisempia, kuin ”persiljan oksalla koristellun oikeat ravintoarvot sisältävän maukkaan sosekeiton tarjoamista hyvässä seurassa”. Kyse on eettisesti monitasoista asioista.
”Muistisairaiden” ihmisten kohdalla luonnollisella tavalla tapahtuvan ravinnonnauttimisen estyessä pakkosyöttäminen, nenämahaletkun tai PEG-letkun eli vatsanpeitteiden lävitse suoraan vatsalaukuun/ohutsuoleen asetettavan letkun laitto eivät ole yksinkertaisia ratkaisuja. Ravinnonannolla toki voimme pitää ihmisen kehoa elossa, hänen persoonan ja mielen haurastuessa. Onko silloin kyse oikeudesta vai pakosta elämiseen?
Kirjoittaja ihmettelee myös sitä, miksi Super vastustaa voimakkaasti sitä, että vanhustyöhön palkattaisiin eri koulutuksen saaneita tai täysin kouluttamattomiakin työttömiä.
Dementoivia sairauksia sairastavien kohdalla tulikin viime vuosikymmenellä muotiin näkemys, että kuka tahansa voi heitä hoitaa, siihen tarvitaan vain hyvää tahtoa ja pullantuoksuista kodinomaisuutta. Näkemys on edesvastuuton!
Sillä kyse on ihmisistä, jotka ovat usein hyvinkin monisairaita ja heidän kykynsä ilmaista itseään on usein heikentynyt. Itse olen aikoinani mm. tullut iltavuoroon, jossa aamuvuoron hoitanut työllistämistuella palkattu ihana lämminsydäminen entinen kampaaja oli kyllä huolehtinut asukkaiden pukemisesta omiin vaatteisiin, kukat oli kasteltu, omenapiirakka oli yhdessä leivottu kahvipöytään, yhdessä oli laulettu, mutta tuskan hiessä kylpevän levottoman afaattisen ( eli puheen ymmärtämisen ja tuottamisen häiriöstä kärsivän) ihmisen sydäninfarktia hän ei ollut kyennyt huomaamaan. Kuinka olisikaan voinut koulutuksensa puitteissa.
Eräs vanhustyön asiantuntija onkin todennus osuvasti, että nykyään kun puhutaan kovasti siitä, miten vanhustenhoitoon tarvitaan paljon lisää KÄSIÄ. kyllä siellä käsiäkin tarvitaan, mutta tuntuu unohtuvan, että tarvitaan siellä PÄÄTÄKIN.
Olen tämän kirjoittajan kanssa hyvin samaa mieltä. JOs hoitotyö koetaan niin helpoksi työksi oppia, niin miksi meillä on niin pitkä koulutus tähän ammattiin? Voisiko joku alan ammattiopettaja kommentoida tätä.Lisäksi minua loukkasi kirjoitus kotiäideistä tekemässä keikkaa, muka ravintoalan ammattilaisina, mössöruoan tekijöinä. Ettei vain olisi ollut froidilaisena ajatuksena, että kotiäidit ovat VAIN kotona ja heillä olisi aikaa hoivata/hoitaa vanhuksia päivisin...
Olen itse kouluttautunut lisää apuhoitajan ammatista koska en kokenut pystyväni siihen tahtiin mikä oman paikkakuntani terveyskeskuksessa oli, pitkäaikaissairaiden hoitajana. Upeaa kun joku jaksaa ja osaa tehdä sitä raskasta työtä. Mutta myös hoitajat laitostuvat ja kangistuvat kaavoihin ja onkin hyvä ylläpitää keskustelua siitä mitkä ovat hyvän hoitajan ominaisuuksia. Minun mielestä nopeus ei kuulu ensisijaisesti näihin kriteereihin.
On helppoa olla populisti ja kirjoittaa raflaavia kirjoituksia asioista jotka jo muutenkin puhuttavat. Näppärintä on ratkaista asiat yksioikoisilla ratkaisuilla. Mihin unohtuvat työn sisältämät velvoitteet mm. vaito-olo velvollisuudesta, miten ja kuka valvoisi näiden vapaaehtoistyöntekijöiden työn laatua, kuka hoitohenkilökunnasta ottaisi vastuulleen sen ettei mitään ylilyöntejä pääse tapahtumaan. Jos pitkän koulutuksen saanut ihminen toimii epäeettisesti, se on poikkeus sillä hän on jo käynyt monet työharjoittelut ja valvonnan alaiset työtehtävät. Miten on muiden henkilöiden kohdalla, kuka mene takuuseen? Minä en menisi!
Ei yritetä ratkoa vakavia ongelmia ajattelemattomilla lausahduksilla.
"jopa 80 prosenttia vanhuksista syö huonosti ja jopa yli puolet muistisairaista on käytännössä aliravittuja!"
Olen seurannut yli 5 vuotta (todella vanhan) läheiseni hoitoa ja huolenpitoa paikallisen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Vanhuksia on yhteensä 2-3 tusinaa. Vaikka heidän "vaihtuvuus" on suuri, se ei tarkoita, että hoidossa ja huolenpidossa olisi jotain Outin siteeraamaan tutkimuseen verrattavaa. - Ei todellakaan!
Tilatkaa uusi tutkimus! Luulen, että prosentit ovat vaihtaneet merkkiä? Uskon suomalaiseen vanhusten huolenpitoon joka suhteessa. Meidän hoitohenkilöstön "kunniavelkakin" jo velvoittaa asialliseen, osaavaan ja laadukkaaseen toimintaan.
Tietysti "sattuu ja tapahtuu", mutta tuskin tietoisen tahallisesti. Pitää muistaa, että me itsekin vanhenemme ja meistä osa tulee olemaan "hieman hankalia hoidettavia".
"Ruokailu ja varsinkin syöttäminen vievät aikaa ja vaativat keskittymistä vain yhteen potilaaseen kerrallaan. Ei ihme, jos hoitajat eivät jaksa istuskella tuntitolkulla yhden vieressä, kun tekemättömiä töitä kasaantuu minuutti minuutilta lisää ja potilaat vaistoavat kiireen."
Näin se on. Oma isoäitini elää tällä hetkellä (syyskuun 5. 2008) elämänsä viimeisiä hetkiä terveyskeskuksen vuodeosastolla. Syöminen on todella hankalaa eikä onnistu omatoimisesti ja henkilökunta ei suostu käyttämään syöttämiseen, siihen kuluvaa aikaa. Yksittäisen hoitajan kannalta varmasti ymmärrettävää. Järjestelmän kannalta ei. Lopputulos vanhus ei saa ruokaa syödäkseen. Vanhus kuitenkin on ihminen ja ihminen tarvitsee ruokaa. Me sukulaiset pohdimme, onko tämä eräänlainen suomalaisen eutanasian muoto? Ei tietenkään eutanasian nimellä, koska sehän lienee laitonta.
Nälkäänäkeviä ei siis todellakaan tarvitse lähteä etsimään Afrikasta. Etsinnän voi aloittaa vaikka lähimmältä terveyskeskuksen vuodeosastolta.
Kiitos Outi
kyllä on hyvä että pidät esillä näitä asioita. Onhan kiinnostus hoitotyötä kohtaan yhtä suurta kuin omat sairaudet. Sitten vasta kun flunssa iskee aletaan kysellä oman vastustuskyvyn perään, kun oma vanhus joutuu hoivavajeeseen aletaan ihmetellä miksei saa hoitoa. Ei tunnu vieläkään suomalainen yhteiskunta tajuavan, että hoivan antamista, hoitoa voidaan ihan vakavasti opettaa, suunnitella ja resurssoida. Vanhuuteen voidaan valmistautua
ennakolta ja apukeinoja löytyy. Jokainen voi oppia hoitamista.
Upeimpia ovat kypsät keski-ikäiset miehet ja naiset, jotka hakeutuvat koulutuksiin ja vihdoin toteuttavat unelmaansa pukea hoitajankaapu ylleen. Mukaan vaan ja asiat paranevat!
"Kiitos Outi kyllä on hyvä että pidät esillä näitä asioita. "
Nämä asiat on kumminkin otettu esiin aivan muualla. Siihen soppaan sitten jokainen pistää lusikkansa ja yrittää sorkkia sattumat itselleen ja rahoittajalleen. Keinoja on monia
1) Tekeydytään asiaosaiseksi ja hankitaan substanssia ("minullakin on ollut nuha ja naapurin isoäiti oli vanhainkodissa")
2) Motiivit ovat aina jaloja
3) Maksajan ääni piilotetaan; puhujana on muka kirjoittaja
4) Kirjoitukset puetaan tunnepitoisiksi ja ihmisläheisiksi
5) Alkuperäisen asian kärki käännetään sojottamaan jonnekin toisaalle (hoitajapulasta tuleekin ruoan ulkonäköongelma) ja
6) Ratkaisu löytyy keinoilla, joita kirjoittaja ja edustamansa taho tuottavat (suomalainen ruoka. Kaikkea ei toki tarvitse kirjoittaa täysin auki, vaan osan voi ja tuleekin jättää pääteltäväksi. Tätä nk. epäsuoraa todistelua pidetään kaikkein tehokkaimpana.)
7) Liittoutuminen ja naamioituminen, nimien pudottelu ja lainahöyhenet: S-L Kivelä tuskin on yo. kirjoittajan kanssa samaa mieltä muuta kuin siitä, että vanhustyössä on ongelmia. Toisaalta, näkeekö Visti niitäkään kylmän soseleivän takaa? Eli ehkä hän (ei edes itse huomaa, että) häivyttää ongelman pukemalla sen toiseksi ja todellista pienemmäksi.
8) Muilta osin kirjoitus yritetään sovittaa välineeseen ja sen lukijaprofiiliin.
9) Po. kirjoitusta erikseen leimaa asiantuntemattomuus. Tämän sanon myös vanhustyötä tehneenä.
Artikkelin kirjoittajaa en tuomitsisi noin jyrkästi kuten muutamat nimimerkin taakse piiloutuneet tekivät kirjoittaessaan. Kysyn onko
noin vaikeaa kun totuus tulee silmille. Mitä teillä nimimerkin taakse
kätkeytyneillä on itsellänne kokemusta vanhoista ihmistä?
Minä tiedän kun halvaantunut isäni makasi hoitokodissa vaihtamat
tomissa vaipoissa, sekä ruokkimattomana nukahtaneena pää lautaselle. Eläke vietiin lähes kaikki ja meidän perheen jäsenten
olisi pitänyt tulla Hyvinkäälle Helsingistä ja Espoosta vaihtamaan
vaipat.Kerran yksi hoituri antoi isälle ulostuslääkkeen ja tulos oli
ripuli, eikä hän kärsinyt kovasta vatsasta. Kun kävimme katsomas
sa istui hoitohenkilökunta 60% palaverissa kahvikupit kädessä ja loput tupakalla.Kyllä pitää myös hoivahenkilöstön katsoa peiliin kuten myös päättäjien ja virkamiesten.Pois tautiin kuulumattomat
lääkkeet. Viimeinen halvaus oli armelias ja isä (veteraani) pääsi pois ettei joutunut letkuihin kärsimään.
Ei saa luoda DDR:ää eli kieltäytyä näkemästä kuin medikalisointi
ainoaksi totuudeksi vaan on olemassa myös toisenlainen totuus.
Niin ja vielä samasta aiheesta, eli vanhusten hoidosta. Se nyt on vähitellen tullut selväksi, että Suomessa ei järjestelmällä ole välttämättä aikaa ruokkia vanhuksia. On siis selvää, että on varauduttava siihen että joku muu kuin terveydenhuoltohenkilökunta ruokkii/jos ruokkii potilaat jotka eivät itse pysty syömään tai juomaan.
Entäpä tämä lääkehoito. Onko omaisten esim. vahdittava se, että kipulaastaria käyttävälle vanhukselle ei enää laiteta kipupiikkiä ja morfiinia, joiden yhtäaikainen käyttö on aiemmin ehdottomasti kielletty.
Itse katson tätä tapausta yhden sukupolven takaa, potilaan ollessa isovanhempani ja ruokkijana kautta lääkekontrollerina toimii äitini sisaruksineen. Sen olen näin etäämpääkin jo sisäistänyt, että aikanaan äkkikuolema ei olisi omalla kohdalla ollenkaan huonompi vaihtoehto.
Haluaisin tehdä pienen selvennyksen…
Iholle asetettava ”Kipulaastari” on opioidi kipulääkeryhmään kuuluva fenttanyylilaastari (Durogesic, Matrifen), josta lääkeaine imeytyy tasaisesti ihon lävitse verenkiertoon ja sitä kautta päätyy vaikuttamaan kipureseptoreihin.
Kyse on ns. peruskipulääkityksesä . Kuitenkin monissa kipua aiheuttavissa sairauksissa (esim. syöpä) peruskipulääkityksestä huolimatta ihmiselle tulee ns. läpilyöntikipuja. Tällöin hän ottaa tai hänelle annetaan ”tarvittaessa kipulääkettä”, joka fenttanyylilaastaria käytettäessä on suunkautta otettavaa Oxynorm- tai Morphin -liuosta tai sitten Oxanest- tai Morphin- injktio eli "kipupiikki".
Eli ”rautalangasta” väännettynä kyse on samasta asiasta vaikkapa , että säännölliseksi lääkitykseksi on määrätty Burana kolme kertaa päivässä ja jos pääkipu siitä huolimatta iskee, sitä joutuu ottamaan ylimääräisen Buranan.
Artikkelin tarkoitus on hieno ja kolmas kappale osuu naulan kantaan. Lisäisin vähän täytettä. Pohjana on oma kokemus: tein muutaman vuoden ajan avustavaa työtä eri sairaaloissa, kun harkitsin lääketieteelliseen hakemista.
Miksi ruoka on mössöä? Koska monilla potilailla ei ole kunnon hampaita. Dementiaa sairastavat potilaat myös nielevät joskus vaivalloisesti; soseruoka on silloin turvallisin ja helpoin syödä. Miksi ruoka näyttää pahalta? Jos kyseessä on sose, niin on ymmärrettävää, ettei se ole kaunista, ellei ruoka ole kurkkua tai porkkanaa. Kirkas oranssi tai vihreä on ihan kaunista, lihamössö ei. Estetiikkaan ei kuitenkaan ole resursseja. Ruoat tulevat lähes aina keskuskeittiöistä, joissa ne laitetaan joko suoraan lautasille ja tarjottimille lämpöä säilyttäviin metallikärryihin, jotka huoltomiehet tuovat osastoille, tai sitten kattiloihin, jolloin laitoshuoltajat/sairaala-apulaiset ja hoitajat jakavat ruoan. Ruoanjako on erittäin vikkelää hommaa, jonka pitää tapahtua tehokkaasti ja selkeästi tietyn kaavan mukaan, että kymmenet potilaat ehditään syöttää. Estetiikalla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Hyvä maku ja ruoan ravintorikkaus on tietysti tärkeää; se on asia, josta on tarkoitus huolehtia keittiössä. Potilaille on myös erilaisia ravintojuomia.
Miksi potilas ei saa tarpeeksi ruokaa? Syöttäminen voi olla erittäin vaikeaa. Pahimmillaan dementiapotilas ei välttämättä suostu avaamaan suutaan ollenkaan. Et voi uskoakaan, kuinka tiukasti ihminen voi halutessaan napittaa huulensa kiinni. Ilmiö on samanlainen kuin pienen lapsen kieltäytyessä. Tietyn pisteen jälkeen ei mikään suostuttelu enää auta. Ei tarvitse kuin nähdä potilas huulet tiukkana viiruna, vihainen katse silmissään ja jo tietää: tästä ei tule enää mitään. Maanittelun jälkeen potilas saattaa ehkä suostua syömään pari lusikallista, jonka jälkeen hän kieltäytyy uudelleen, tällä kertaa todennäköisesti kokonaan. Kaloreita on saattanut tulla syödyksi 50 tai vähemmän, mutta ei auta. Jos jonkun potilaan vieressä istuu pitkään, niin ehkä suurempi osa ruoasta tulee hiljakseen syödyksi, mutta aikataulullisesti tämä on todella hankala kuvio: en voi kuvitella, että millään tuntemallani osastolla olisi mahdollisuus käyttää puolta tuntia tai tuntia yhden potilaan syöttämiseen. Jos hoitajia on vaikka viisi tai kuusi ja potilaita 30, niin siinä eivät kädet riitä. Monesti myös potilaiden täytyy pian syömisen jälkeen päästä vessaan, mikä sekin lisää kiirettä.
Kun potilas kieltäytyy ruoasta, se tuntuu pahalta syöttäjästäkin: kyseessä ei ole se, että syöttäjänä ei haluaisi saada potilasta syömään. Puhun tietysti vain omasta puolestani, mutten voi kuvitella, etteikö kovin moni hoitaja tms. tähän yhtyisi. Ruokaa voi olla potilaan lautasella yllin kyllin, mutta potilas ei vain syö - se on tuskastuttavaa, vähän kuin epäonnistuisi työssään, vaikkei sille mitään voi. Pahimmillaan minulle on käynyt niin, että eräs potilas yritti huitaista minua, koska hän vihastui siitä, että häntä syötettiin. En tehnyt mitään muuta kuin istuin lautasen kanssa hänen edessään ja tarjosin lusikalla ruokaa. En tuputtanut enkä ollut vihainen. Silti potilas ahdistui. Näin tapahtuu usein. Muistan ihmetelleeni, mikä on tämä sairaus, joka vie ihmiseltä halun *syödä* eli miltei siis selviytyä hengissä päivistään. Joskus näki, että omaisten oli huomattavasti hoitohenkilökuntaa helpompi syöttää jotakin tiettyä potilasta. Potilas oli suostuvaisempi ottamaan apua vastaan.
Sen verran vielä sanoisin, että itsekin pari vuotta sitten ihmettelin, kun osastoille tilattiin kevytmehukeittoja. Ihan turhaa syöttää vanhuksille jotain sellaista: jopa diabeetikot voivat nykysuositusten mukaan käyttää tavallista, missä on enemmän energiaa. Myös energiajuomia voisi käyttää paljon enemmän, mutta ne ovat kalliita. Yksi tetra taitaa maksaa useita euroja.
Olisi hienoa, jos vapaaehtoisia olisi enemmän. Itsekin olen joskus tehnyt sosiaalipuolella vapaaehtoiskeikkoja.
Vastaavasti ihmisiä osaa hoitaa hyvin vain hyvä hoitaja.
Kiitos kirjoituksestasi, jossa selvensit aihetta omasta kokemusperäisestä näkökulmastasi. Tuskin kaikki hoidon kritisoijat osaavat kuvitella tilanteita hoitajan kannalta.
Hoitajatkin ovat kuitenkin vain ihmisiä, joten heissä on paremmin ja huonommin työhönsä soveltuvia.
Esimerkiksi edesmennyt, muutoin pehmeäluonteinen äitini suorastaan vihasi joitakin paikallisen sairaalan ruuantuojia, koska heillä oli epäinhimillinen asenne potilaisiin, vaikka hän yritti normaalin tavan mukaan kiitellä ja olla ystävällinen heille. Työhönsä sopimattomat hoitajat eivät tuntuneet edes viimeisten päivien morfiinihuuruissa hänestä kunnon ihmisiltä.
Hoitoalalle pyrkiville pitäisikin järjestää soveltuvuuskokeet, joissa heitä arvioisivat myös muut kuin hoitoalalla toimivat tai sen alan kouluttajat, jotka ovat epäonnistuneet tehtävässään tähän mennessä pahoin.
Aina silloin tällöin joku herää ehdottamaan, että vanhainkotien työvoimapulaa helpotetaan pakottamalla työttömiä sinne töihin. Samoin sinne pakotetaan mm. siviilipalvelushenkilöitä suorittamaan ns. palvelustaan.
Oma näkemykseni on, että on hyvä, että ihmiset joutuvat työskentelemään elantonsa eteen – ilmaista rahaa ei ole. Mutta vanhainkoti on väärä paikka tälle pakkotyölle. Viesti joka näin lähetetään on se, että vanhukset ovat ongelmajätettä, joita hoitamaan kelpaa kuka tahansa miten tahansa.
Mieluummin kuin vanhankoteihin lähettäisin työttömät ja siviilipalvelushenkilöt vaikkapa risusavottaan tai jätteitä lajittelemaan.
http://lindblomkimi.blogit.kauppalehti.fi/
Heitä ei pitäisi käyttää esimerkiksi omien viihdesivujen mainontaan.
Ajattele hyvä mies asiaa käytännössä: vuodeosastolla syystä tai toisesta makaavalle ei ole mitään väliä, minkä viestin hänen hoitamisensa sinulle antaa. Hänelle on merkitystä vain hoidon saamisella.
Kirjoitin tuolla ylempänä ja luettuani kaikkea kauheutta, teen esityksen!
Luetelkaamme nimeltä niitä laitoksia, joissa TODELLA on esiintynyt Outin listaamia vakavia puutteita vanhusten hoidossa! - Minulla on kokemusta vain Asikkalan terveyskeskuksesta. Kokemukseni ovat 6-7 vuoden ajalta. Onhan siellä sattunut kaikenlaista, mutta henkilökunnasta lähtöistä ei ole tiedossani.
Vanhusten käsittely on todella vaativaa työtä. Siihen on varmaan mahdotonta motivoitua pelkästään "työnä rahasta".
Hyväksyn kiitollisena 102 vuotiaan läheiseni hoidon ja huolenpidon nykyisellään ja yhteiskunnan laskutuksen 82 % eläketuloista.
esimerkiksi Lahteen, Heinolaan ja Nastolaan verrattuna. Suurkunnaksi havitteleva Lahti on säästänyt palvelunsa maanrakoon.
Mielestäni yleistykset ovat vahingollisia tässä asiassa. Hoitopaikkoja on paljon ja erilaisia. Hoidettavia vielä enemmän ja hyvin erilaisia.
Näitä nollatutkijoita alkaa olla enemmän kuin Kekkosen aikaan.
Täytyy sanoa, että olen Suomen vanhusten hoidossa olen paljolti tiedotusvälineiden varassa. Joka paikassa tuntuu olevan paikkoja liian vähän. Paljon voitaisiin tehdä kotihoidon tukemisella ja yleensä terveydenhoidolla.
Amerikassa vanhukset saattavat elää kotona 90-vuotiaiksi, ja perheessä, jossa kävin, oli ajatuksena se, että siinä vaiheessa voitaisiin myydä omakotitalo ja muuttaa yksityiseen vanhustenkotiin. Kävin Michiganissa tätini ennen omistamassa vahainkodissa. Siellä kaikki muu, paitsi keittiö olivat 50-luvulta. Korjauksia ei ollut juurikaan tehty. Omistaja oli tarmokas nainen ja hänellä oli eläimiä ja hieman viljelystä. Hän tuntui tyytyväiselle tilanteeseen. Vanhukset olivat siinä miljöössä, johon he olivatkin tottuneet.
Toisaalta kävin Illinoisissa serkkuni työpaikassa vanhainkodissa, ja se paikka oli varsin uusi. Paikat olivat viimeisen päälle siistit, mutta paikkakin oli lähellä Chicagoa. Siellä näytti sille, että mijöö oli kunnossa, mutta en tullut tietämään, mitä tuo kaikki maksaa. Amerikassa ei ole julkista tukea muussa muodossa kuin eläkkeissä. Epäilenpä, että matalinta eläkettä saavat eivät voi asua tuossa vanhainkodissa. Serkkunikin aikoi muuttaa vielä pohjoiseen halvempaan asuntoon, eikä vielä vanhainkotiin. Kaupungeissa tilanne on varmaan toinen. Suurissa kaupungeissa on väliinputoajia ja slummeja. Valkoinen ihminen ei uskalla mennä esimerkiksi Chicagon eteläosiin, jossa mustat ovat enemmistönä.
Ehkä näin vain parhaat puolet USA:n vanhustenhuollosta. Tosin en ole nähnyt meillä Suomessakaan niitä kurjimpia puolia. Toivon vaan, että jos elän vanhaksi, joku pitäisi myös vanhusten puolta. Etteivät he unohtuisi.
Tämä oli lainaus www.aamulehdenblogit.ning.com sivulta. Kuulin juuri radion uutisista, että Hyssälä esittää terveydenhuollon yksityistämistä. Huh. Emmekö ole maksaneet tarpeeksi sv-maksua? Jos yksityistämiseen mentäisiin, perustaako valtio vakuutusyhtiön, josta maksetaan nykyiset sairausmaksut? USA:ssa useinmiten työnantaja maksaa vakuutuksen ja se koskee koko perhettä. Hyssälän ehdotuksessa on monta mutkaa.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 30 kommenttia